Hiljalleen alan päästä taas kirjaimellisesti jaloilleni. Se tarkoittaa, että liikunta alkaa vähitellen maistua muultakin kuin puulta. Olen nyt pari viikkoa katsellut kateellisena, kun Mies tekee kaksi kävelylenkkiä ja yhden juoksulenkin päivässä ja kärvistellyt. Kahdeksan kertaa katkenneet nivelsiteet nilkoissani eivät taida antaa periksi juoksemiselle, enkä ole löytänyt mistään koripalloaikojeni nilkkatukia. Joutunen siis ainakin nykypainossa tyytymään kävelemiseen ja pyöräilyyn. Onneksi molemmat käyvät minulle hyvin ja onneksi minulla ei ole polvivaivoja, ne sulkisivat pois vielä nämäkin lajit. Hikisissä keleissä on vähän työlästä yrittää motivoida itseään liikkeelle, kun koukku ei vielä vedä niskasta kovin tiukasti. Sitten, kun saan kunnon riippuvuuden taas kehitetyksi, on lenkille lähteminen helppoa ja jos sinne ei pääse, tuntuu tosi kurjalta. Tänään oli mahtava ilma reipastahtista kävelylenkkiä ajatellen, ei liian kuuma (mittari näyttää +25°c eli ilmeisesti kaikkeen tottuu!) ja pilvistä eli ei suoraa porotusta naamaan. Koiraparat eivät tainneet olla ihan samaa mieltä, ne kun ovat raukat joutuneet tottumaan laiskaan emäntään, joka yövuorojen välissä lenkittää aina sen lyhimmän vaihtoehdon mukaan, lyhyin lenkkimme on noin puolisentoista kilometriä *häpeän*. Nyt sitten on tämä uusi, outo emäntä, joka lenkille lähtiessä vetää jalkaan lenkkarit crocsien sijasta ja menee kamalaa vauhtia pienten, väsyneiden russeleiden mielestä. Niitä saa vetää ensimmäisen kilometrin, pari kilometriä ne jaksavat pirteinä hölkötellä ja sitten alkaa taas perässä raahaaminen, kun niillä on kuuma. Eivätpä tiedä poikaparat, mihin rääkkiin joutuvat kun menevät kahdeksi viikoksi appivanhempieni hoitoon meidän lähtiessä lomalle! Appiukko lenkittää niitä lenkittämästä päästyäänkin. Nyt olen harrastanut liikuntaa kuluneiden kahden ja puolen viikon aikana kaikkina muina päivinä paitsi kahtena. Ja siis muutakin liikuntaa kuin sitä portaiden kiipeämistä. Sitäkin olen jatkanut sinnikkäästi, ja nyt jaksan pysähtymättä jo viidenteen kerrokseen enkä seiskaan päästyäni enää luule kuolevani, kunhan hetken puuskutan vain. Täytynee tosissaan kaivaa ne nilkkapainot autotallista töihin mukaan.

Paino junnaa taas, mutta niinhän se on tässä alkuviikosta tuntunut tekevän muutoinkin. Hassu sykli, miksiköhän se noin menee. Harkitsin punnituspäivän siirtämistä maanantaille, kuten Miehelläkin on, mutta totesin sen olevan kannattamatonta nyt ennen matkaa. Ensimmäinen tavoitepäivä kun on joka tapauksessa lauantai (13.8) niin pidän sinne saakka viikkopunnituspäivän lauantaina. Matkan jälkeen vaihtanen sen sitten maanantaille. Mikään kun ei tehokkaammin hillitse viikonlopun herkutteluhimoa kuin maanantaina edessä oleva punnituspäivä. Sitä paitsi mikä olisi parasta aikaa viime hetken treenille kuin viikonloppu? Lomamatkan jälkeen tavoitteenani onkin siirtää projektini aivan uudelle vaihteelle, ottaa todellinen kuntokuuri ja tehdä liikunnasta taas itselleni se suurin riippuvuus. Olen motivaatioksi katsellut kuvia hoikasta itsestäni, hoikemmasta-kuin-nykyään-itsestäni ja tosi-läskistä itsestäni ja miettinyt, mikä niistä tosissani haluan olla. Eiköhän se ole aika selvää? 

Tänään syödään broilerisuikaleita (marinoimattomia tietenkin) paistettuina pekonin kanssa sekä kasviksia ja Kruunumajoneesia hitusella chilikastiketta. Töihin otan mukaan keitettyjä munia, juustoa ja kalkkunaleikettä sekä salaatin ja partaäijää marjojen kanssa. Ovatko muuten oman pihan marjat virallisesti luomua, jos niiden kasvattamisessa ei ole käytetty mitään muuta kuin sadevettä ja aurinkoa? Eivätkös ne ole?